”Minun Suomeni on
lause lausumaton
se on metsässä puu ja taivaalla kuu
yllä hankien…”
Näin laulaa Lauri Tähkä kappaleessaan Minun Suomeni. Meille suomalaisille luonnolla, etenkin puhtaalla luonnolla on ollut aina suuri merkitys. Sieltä on aikanaan saatu ravintoa ja ruokaa perheelle.
Meistä monen verkkokalvolle on piirtynyt kuva talvisodassa hiihtävistä urheista sotureista Suomi-konepistoolit mukana. Kuinka nuoret miehet omaa henkeään uhaten, suuren pelonkin vallassa taistelivat, jotta saimme pitää oman itsenäisen Suomemme. Ei ollut tietoa, koska sota loppuu, koska pääsee nukkumaan, pesulle, kotiin… Aina oli kylmä ja nälkä. Ei ollut vedenpitäviä ulkoilupukuja, ei gore-tex kenkiä.
Kuinka paljon asiat ovat muuttuneet niistä ajoista tähän päivään. Hyvin lyhyessä ajanjaksossa. Nämä samat nuoret sotilaat, jotka kyntivät hevosella kotitilansa peltoja, hoitavat nykyään pankkiasiat tableteilla.
Itsenäisen Suomen historiassa oma elinikäni on siitä ajasta alle puolet. Sinäkin aikana on moni asia muuttunut.
Itse olen asunut aina katuvalojen ulottuvissa, asfalttitien varrella. Siellä, missä valosaaste peittää alleen tähtitaivaan. Omassa lapsuudessani lande edusti soratietä ja lannanhajua. Muistan aina, kuinka serkkutytön kanssa vedimme mummolassa suun täydeltä happea, että pääsimme naapurin sikalan ohi hengittämättä. Ja samalla nautin suunnattomasti pappan kanssa metsässä samoilusta, suopursujen keräämisestä, kaikesta siitä tuoksusta ja luonnon eri äänistä. Ja siitä, kuinka istuimme kivellä, avasimme termospullon ja joimme kunnon nisukahvit. Oltiin vain hiljaa.
Lapsuusvuosistani on aikaa jo melkoisesti. Suhtautuminen sikalan hajuun ja moneen muuhunkin asiaan on muuttunut. Ja moni asiakin on muuttunut. Tänä päivänä maaseudulla ajellessa, mietin ihmisiä viljelysten ja kotieläinrakennusten takana. Miten he saavat elantonsa sillä, että tuottavat meille puhdasta, kotimaista ruokaa. Ruuan tuotantoketju työllistää suuren osan tavallisesta kansasta: kuljetusyrittäjät, elintarviketeollisuus, jakelukeskukset jne. Mitä tapahtuisi, jos emme tuottaisi ruokaa itse? Monessa perheessä nähtäisiin työttömyyttä.
Vapaa-aikaa arvostetaan entistä enemmän. Työn vastapainoksi tarvitsemme hetkiä, elämyksiä ja aikaa, jolloin voimme aidosti unohtaa kaikki pitämättömät kokoukset ja vastaamattomat sähköpostit. Älylaitteiden ja sosiaalisten medioiden kautta on helppo saada infoa ja lukea asioista, joista ei ehkä muuten olisi ollut tietoinenkaan. Matka alkaa kotisohvalla suunnittelemalla, vertailemalla, kellottamalla. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun meidän älylaitteemme eivät enää toimikaan, netti pätkii ja akku loppuu. Miten osaamme enää suunnistaa ihan tavallisen paperikartan avulla? Ennen poljettiin kymmenen kilometriä kaverin luo. Ihan vain todetaksemme, että hän ei ollut kotona. Ja ei kun pyörän selkään ja takaisin kotiin hukkareissun tehneenä. Tai kun kotona oli vain yksi lankapuhelin, keskellä olohuonetta. Siinä sitten punastellen sopia treffejä tai jutella kaikista kivoista pojista.
Kun lintu lensi ikkunaan, otettiin se käteen ja haudattiin. Tiesimme, miltä sen höyhenet tuntuvat. Tänä päivänä tuntokokemus on vain tabletin kylmä näytönpinta pyyhkäistessämme kuvan oikealle.
Olen hyvin iloisena laittanut merkille, että muutaman viime vuoden aikana on jälleen luontoon liittyvät asiat nousseet hyvin suosituiksi. 70-luvun hölkkäinnostus on siirtynyt poluille ja toinen toistaan pidempiä ultramatkoja tallaa tuhannet ihmiset. Jokainen omalla tasollaan. Maastopyöräilyn harrastajamäärät lisääntyvät kaiken aikaa ja kansallispuistoihin avataan uusia reittejä myös pyörille.
Lisäksi kaupunkilaisten ulottuvilla on paljon paikkoja, joihin pääsee ihan julkisilla kulkuneuvoilla. Hyvä esimerkki tästä on meidän turkulaisten oma Ruissalo, jonne kesäaikana pääsee jopa jokilautta Fölillä. Periltä löytyy nuotiopaikat polttopuineen.
Nauttikaa vuodenajoista, sateen vihmasta kasvoilla, pakkasesta nenänpäässä ja auringonsäteistä paljailla olkapäillä. Tämä on meidän, ainutlaatuinen Suomi.
Eräs puolituttu kysyi kerran, että harrastanko kanavasurffailua? Hetkeäkään empimättä vastasin, että ei oikein ole mun laji kun inhoan kylmää vettä eikä tuo uintitaitokaan niin kehuttava ole. Toki sieluni silmillä näin, kuinka upeaa olisi meloa suplaudalla pitkin Venetsian kanavia. Kysyjän ilme oli tosin näkemisen arvoinen vastauksestani. Sellainen hämmentynyt kommentti: ”Ai, okei. Ne et vissiin kauheasti katso teevee:tä”.
Tämä tuli tänään mieleeni pihalla touhutessani. Asun -50-luvun omakotitalossa. Alueella olevat kaikki talot ovat rakennettu heti sodan jälkeen samalla sapluunalla. Meidän talon pihassa on suuri kivi, jonka päällä on kolme, betonista valettua ”anturaa”. Niiden päässä vielä kierretappi ja iso mutteri. Ne herättävät paljon kysymyksiä.
Näiden valujen päällä on ollut aikanaan alueen yhteinen, iso televisio masto. Käytössä oli kaksi kanavaa, joita pystyi vaihtamaan vain keskuksesta, joka sijaitsi meidän talossa. Jos halusi, että kanava vaihtuu, niin soitto tai vaikka polkupyörällä sanomaan, että ykköseltä tulisi nyt parempi ohjelma. Sillä seurauksella, että kaikissa taloissa vaihtui kanava.
Onneksi tämä perinne ei seurannut talon mukana. Nykyisellä kanavatarjonnalla en kerkeisi muuta kuin painelemaan nappeja, saamaan kiukkuisia soittoja ja jono ovella olisi varmasti pidempi kuin ämpärijonossa.
Betoniset paalut ovat osa talon historiaa. Uusiokäyttöä niille olen kovasti miettinyt. Olisihan se kiva, vaikka palju siihen päälle rakentaa…
Tänään vietetty Isänpäivä sai miettimään monenlaisia asioita. Mieleen tulvahti ajatuksia omasta lapsuudesta. Mitä siinä oli hyvää ja turvallista? Vai oliko? Antoivatko omat vanhemmat eväät kasvaa ehjäksi, vakaaksi aikuiseksi?
Lapsuuteni täytti urheilu. Isä pelasi ja valmensi. Ja me olimme aina kentän laidalla mukana. Tosin yleensä olin siinä vaiheessa jo täysin kyllästynyt kun peli alkoi, että makasin jalkapallokatsomossa Turun yläkentällä toisten jaloissa ja mulkoilin kanssaihmisiä ruskeilla silmilläni. Kävimme myös katsomassa kaikki TPS:n liigapelit. Parasta silloisessa Kupittaan jääladossa oli ehdottomasti hammondimies, joka kajautti Hunajata, hunajata eetteriin maalin kunniaksi.
Myös äiti pelasi, veli pelasi ja minä hiihdin kilpaa. Pääosin nautin siitä, mutta omalle isälle mikään ei ollut tarpeeksi. En osannut, en voittanut, en yrittänyt… Kotiin palattiin ainaisen huudon saattamana. Se söi. Lapsesta nuoreksi aikuiseksi kasvaminen on aina ollut rankkaa ja haasteellista. Joka aikakaudella on kärsitty ulkonäköpaineista ja muusta. Lapsuuden kotona sain kuulla, kuinka hampaani ovat kuin hevosella ja persekin leveämpi kuin talon työhärällä. Kulmakarvoista puhumattakaan. Nekin olivat liian paksut ja tummat. Niinpä. Kasvoin jatkuvien paineiden ja arvostelujen alla. Moni muisto on edelleen niin kipeä, että niistä ei halua tai voi edes ilman kyyneliä puhua.
Olen yrittänyt luoda omille lapsilleni toisenlaista elämää. Meillä on säännöt, melko tiukatkin, ja niistä pidetään kiinni. Mutta meillä on myös syli ja avain oveen, josta voi aina tulla kotiin. Haluan luoda lapsilleni turvallisen, välittävän ja lämpöisen kodin.
Olin 25-vuotias, kun jäin pienten tyttöjeni kanssa yksin. Kaksosten hoitaminen oli verottanut osansa ja en ehkä aina ollut niin hyvä ja palvelualtis vaimo. Silloinen mieheni löysi itselleen japanilaisen vaimon, joka ymmärsi koska miehen riisikupin tulee olla täynnä. Minä en ymmärtänyt. Silloin asia ei juuri naurattanut, mutta kieltämättä nykyään se enemmänkin huvittaa. Vanhempani eivät hyväksyneet eroa. Heidän mielestään syy oli täysin minun. Jäin ilman perheen tukiverkkoa yksin. Ja sen jälkeen emme ole yhteydenpitoon palanneet. Se oli kova paikka nuorelle äidille. Onneksi minulla kuitenkin oli ystäviä, jotka ovat edelleen rinnallani <3
Elämä vei eteenpäin ja toisesta avioliitosta on kolme ihanaa lasta, nykyisin jo nuoria aikuisuuden kynnyksellä olevia. Tällä kokoonpanolla elämme omaa, hyvää arkeamme eteenpäin. Välillä on rankkaa olla perheen ainut aikuinen, kantaa vastuu niin taloudesta kuin talostakin. On päiviä, jolloin ei meinaa jaksaa. Ja jaksaa kuitenkin. Ja on hetkiä, jolloin tekisi mieli sanoa kaikille lapsille muutaman valkoidun sanan heidän isistään. Mutta en sano. Koska minun tehtäväni ei ole luoda heille mielikuvia, vaan kannustaa heitä pitämään ja luomaan omaa, itsenäistä sekä omannäköistä suhdetta myös isään.
Juuri nyt tuntuu siltä, että elämme lasten kanssa onnellista ja hyvää arkea kaikkine niine murheineen, jotka siihen kuuluvat. En tiedä, miten voisin olla enää onnellisempi <3
Olen onnekas.
Onnekas siitä, että minulla on työ. Ja siitä, että minulla on hyvä työ. Se on vaihtelevaa, mielenkiintoista, uusiutuvaa ja myös rutiineja. On myös päiviä, jolloin kaikki suunnitelmat menevät päälaelleen ja silmänräpäyksessä aloitetaan hyvin hektinen selvitystyö. Lähes jokaisena työaamuna menen mielelläni töihin. Niinä aamuina, kun tuntuu vaikealta herätä, se johtuu liian myöhäisestä nukkumaanmenosta tai jostain muusta. Tunnen, että minua arvostetaan työssä. Työnantaja ja työkaverit ovat huippuporukkaa. Joskus on oltava tiukka ja hoitaa ikäviäkin työtehtäviä. Nautin niistäkin päivistä.
Olen onnekas.
Jos minulla ei olisi työtä, minulla ei olisi lomaa. Jos minulla ei olisi hyvä työtä, en osaisi nauttia lomasta. Jos työhön meno ahdistaisi, murehtisin sitä jo lomalla.
Mutta nyt olen nauttinut kuukauden jaksosta. Täysillä joka metristä. Useamman vuoden tavaksi olen ottanut, että lähden heti reissuun, kun loma alkaa. Sillä pääsen irrottautumaan arjesta parhaiten. Useimmiten olen laittanut rinkan selkään muutaman päivän vaellusta varten. Tänä vuonna tein siinä poikkeuksen, että hyppäsinkin ensin lasten kanssa sinivalkoisille siiville ja suuntasimme pienelle kaupunkilomalle. Se toimi yhtä hyvin kuin vaellus. Yhteistä aikaa perheen teinien kanssa. Ulkomailla nettiä kun ei ole koko ajan saatavilla, on yhteinen aika siellä aina läsnäoloa toisillemme. Lapset ovat oivaa matkaseuraa. Maailma avartuu ihan toisella lailla heidän silmin katsoessa.
Rehellisyyden nimissä tämän kaupunkireissun jälkeen oli oikeinkin rentouttavaa lähteä rinkka selässä erämaan hiljaisuuteen. Olen usein miettinyt sitä, että siellä hiljaisuudessa luulisi kaikkien ajatusten vain pyörivän päässä. Muita ärsykkeitä kun ei ole. Mutta se ei mene niin. Vaeltamassa ei päässä ole yhtään ajatusta. Seuraat katseellasi kiviä, kantoja ja koloja, joihin jalkasi asetat. Hullaannut maisemista, auringonnousuista, pienistä puroista ja vain siitä hiljaisuudesta. Mietit kuumeisesti, että keitänkö nuudeleita vaiko pussimuusia seuraavalla nuotiopaikalla. Inhoan kylmää, märkää ja teltassa nukkumista. Siellä sekään ei haittaa.
Mutta loma ei voi olla pelkkää liesussa oloa. Asun 50-luvun omakotitalossa ja sen kunnossapito vaatii osansa. Sen ajan taloissa on vielä kohtuullisen kokoiset pihatkin, joten nurmikkoakin pitää leikata. Jokavuotiset orapihlaja-aidan leikkuut, terassin öljyämiset, sepelin lapioinnit ja polttopuiden sisään heittelyt muistuttavat vuosi vuodelta vanhenevasta kropastani.
Tämän kesän kohokohtia ovat olleet useammat reissut synnyinseudulleni. Tarkkaan ottaen lomani alkoi Turussa Paavo Nurmen puolimaratonilla. Hetken mielijohteesta lupasin lähteä ystäväni tyttären seuraksi juoksemaan. Niinpä huomasin lyllertäväni pitkin Yliopistonkatua eteenpäin. Kesään kuuluu myös festarit. Ensi kosketukseni Karjurockiin heinäkuun helteisenä lauantaina oli mukava kokemus. Ja sokerina pohjalla suuret purjelaivat Tall Ships Race Turussa. Ihana tunnelma, paljon oheistapahtumaa ja hyväntuulisia ihmisiä.
Perheemme elämä muuttuu syksyn tullen myös siten, että vanhimmat tyttäreni muuttavat molemmat Helsinkiin. Tänään olenkin elpynyt vanhimman muuttoturneesta Vaasa-Outokumpu-Helsinki-Vaasa. Siihen verrattuna toiseksi vanhimman muutto Turku-Helsinki on kuin 100 m aidat.
Liikunnalliset tavoitteet päivitetty, treeniohjelma monipuolistettu. Silläkin saralla ihania juttuja tulossa.
Loma on nyt sunnuntaita vaille valmis. Tuntuu mukavalta taas mennä töihin. Osittain uudet työtehtävät ja haasteet odottavat. Nautin elämästä <3 
Avainsanat: hyvinvointi, kesäloma, loma, työ
”Kun aloin rakastaa itseäni, ymmärsin, että ahdistus ja tunnetasollakärsiminen olivat vain oireita siitä, että elin vastoin omaa totuuttani. Tänä päivänä tämän käytöksen korvaa AITOUS.
Kun aloin rakastaa itseäni, ymmärsin kuinka pahasti voin loukata jotakuta jos yritän pakottaa hänet käyttäytymään halujeni mukaan vaikka tiedän, että ajoitus ei ole oikea ja hän ei ole valmis, ja vaikka kyse on itsestäni. Tänä päivänä tämän käytöksen korvaa KUNNIOITUS.
Kun aloin rakastaa itseäni, lakkasin kaipaamasta toisenlaista elämää ja huomasin, että kaikki ympärilläni rohkaisi minua henkiseen kasvuun. Tänä päivänä kutsun tätä KYPSYYDEKSI.
Kun aloin rakastaa itseäni, ymmärsin, että olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja kaikki tapahtuu juuri oikealla hetkellä, joten voin olla rauhassa. Tänä päivänä kutsun tätä ITSEVARMUUDEKSI.
Kun aloin rakastaa itseäni, lakkasin pihistämästä omaa aikaani ja suunnittelemasta valtavia projekteja tulevaisuuteen. Nyt teen vain asioita, jotka tuovat minulle iloa ja onnea. Asioita, joita rakastan tehdä ja jotka saavat sydämeni soimaan. Teen ne omalla tavallani ja omaan rytmiini ja kutsun tätä YKSINKERTAISUUDEKSI.
Kun aloin rakastaa itseäni, jätin taakseni kaiken, mikä ei ollut hyväksi terveydelleni – ruoat, ihmiset, asiat, tilanteet, kaiken, mikä veti minua alaspäin ja poispäin itsestäni. Ensin kutsuin tätä asennetta terveeksi itsekkyydeksi, mutta nyt tiedän, että se on ITSENI RAKASTAMISTA.
Kun aloin rakastaa itseäni, lakkasin yrittämästä olla aina oikeassa ja siitä lähtien olen ollut vähemmän väärässä. Tänä päivänä kutsun tätä VAATIMATTOMUUDEKSI.
Kun aloin rakastaa itseäni, kieltäydyin elämästä menneisyydessä ja huolehtimasta tulevaisuudesta. Nyt elän tässä päivässä, päiväkerrallaan, ja kutsun tätä TYYTYVÄISYYDEKSI.
Kun aloin rakastaa itseäni, tajusin, että mieleni voi tehdä minut sairaaksi ja vaivata minua. Mutta kun löysin yhteyden sydämeeni, mielestä tuli sydämen arvokas liittolainen. Tänä päivänä kutsun tätä yhteyttä SYDÄMEN VIISAUDEKSI.
Meidän ei tarvitse enää pelätä riitoja, yhteenottoja tai muitakaan ongelmia itsemme tai muiden kanssa. Tähtienkin yhteentörmäyksistä syntyy uusia maailmoja. Se on ELÄMÄÄ”
Vapaasti suomentaen Liisa Ronkainen
Ystävyys tarkoittaa kahden tai useamman ihmisen välistä ihmissuhdetta, jota pidetään tuttavuutta läheisempänä – tosin molemmissa on eritasoista läheisyyttä. Ystävyyttä ja tuttavuutta ajatellaan usein saman jatkumon osina. -Wikipedia-
Elämässä on aikoja, jolloin miettii omaa elämäänsä enemmän kuin toisinaan. Erityisesti Joulun aika saa minut mietteliääksi ja varsin usein herkistymäänkin. Silloin läheisten merkitys, tai heidän puute, korostuu.
Jokaisella meistä tulisi olla hyviä muistoja lapsuudesta. Lämpimiä kokemuksia tapahtumista, tuoksuista, ilmeistä, äänistä. Kaikesta siitä, milloin voitiin olla huoletta, pelkäämättä ja murehtimatta. Turvassa. Mutta entä jos ei ole. Vaikka kuinka pinnistäisi, päällimmäisenä on muistot huutamisesta, pelosta ja epäonnistumisesta.
Vuosien myötä elinpiiri laajenee. Ensin oman pihan ulkopuolelle, kouluun, opiskelupaikkakunnille, työyhteisöihin jne. Uudessa ympäristössä on aina ihmisiä, jotka tuntuvat heti mukavilta, toiset etäisiltä, osa koppavilta. Joku hössöttää ja joku laukoo faktoja. Meillä kaikilla on oma roolinsa kyseisessä yhteisössä. Mutta jonkun kanssa vain synkkaa paremmin. Joku tuntuu heti siltä, kuin olisi tuntenut aina.
Osa ystävistä on seurannut mukana lapsesta asti, osa tarttunut kelkkaan aivan hiljattain. Mikä on se yhdistävä tekijä milloinkin, sitä on vaikea sanoa. Ystävyys on kuin parisuhde. Sitä pitää hoitaa. Vuorovaikutteisesti, elämäntilanteet huomioiden. Aikuisenakin saa loukkaantua. Sitä varten sitä ystävyydeksi kutsutaankin.
Ystävyys väsyy yksipuoliseen yhteydenpitoon. Alkuun taistelee, kyselee, suunnittelee. Mutta vähitellen se hiipuu, itkee ja luovuttaa. Kovankin kuoren alla asuu monesti lämmin sydän, joka kaipaa sen puhelinsoiton tai elokuviin kutsun. Elämässä ei saa olla liian kiire <3
Nalle Puh ja Nasu kävelivät polulla.
Nalle Puh kysyi yllättäen ”Nasu?”.
”Mitä?” kysyi Nasu.
”Varmistin vain, että olet siinä YSTÄVÄNI!”
Siiri ”Äitee” Rantanen
Olin tänään triathlon uintitreenien jälkeen uimahallin saunassa ja kuuntelin kahden vanhemman naisen tarinoita. Mieleeni muistui mieleenpainuva tapahtuma kahdenkymmenenyhdeksän vuoden takaa.
Olin silloin 16-vuotias ja kovassa kilpahiihtokunnossa. Takana oli sille talvelle nuorten SM-hiihdot ja liuta muita kilpailuja. Virtaa riitti. Moni tuttu kuntoilija oli Finlandiahiihdon kävijä. Kävipä sitten niin, että yksi numero oli jäänyt tarpeettomaksi esteen vuoksi. Numero oli ykköslähtöryhmästä, eli kovasta seurasta. No, minä innokkaana sen numerolapun rintaani laitoin ja lähtöviivalle pitkä palmikko hulmuten vyötäisillä. Siinä olikin nuorelle tytölle ihmettelemistä, oli se sen verran kovaa leikkiä. Tuli kyynärpäästä ja nyrkistä ennen ensimmäistä nousua. Tasoittuihan se sitten matkan myötä. Keli oli raskas, vetinen ja liisterit pohjassa mentiin. Kokemusta pitkästä matkasta ei laisinkaan. Niinpä hiihdin pysähtymättä huoltoasemille, kuppi urheilujuomaa vain kouraan ja siitäkin puolet rinnuksille.
Sitten se iski, kylmä ja horkka. Tiedättekö, sellainen kun energiat vain loppuvat. Totaalisesti. Viimeiset nousut Lahdessa sumun peitossa, viimeinen lasku vain mielessä.
Mitali kouraan ja saunaan urheilutalolle. Naisten puolella oli kovin hiljaista, kuten aika usein. Lauteilla istui vanhempi nainen, selkeästi liikunnallinen. Hädin tuskin pääsin ylälauteille kiipeämään. Ystävällinen nainen kysyi, voisiko heittää löylyä ja olinko ollut hiihtämässä. Kertoilin, kuinka oli mennyt ja hän kertoi omasta kokemuksestaan. Jutustelimme siinä tovin jos toisenkin, muita saunojia ei tullut. Lopulta saunakaverini lähti ja huikkasi ovelta: ”Menestystä kisoihin ja muista sanoa kotiin aina terveisiä.”
Jäin miettimään siinä nuorena likkana, että miksi tämä minun silmin vanha nainen oli ollut saunassa kun se oli tarkoitettu Finlandian hiihtäneille. Kunnes tajusin. Tämä ystävällinen nainen oli Siiri ”Äitee” Rantanen. Hän oli oman isoäitini ikäinen ja voitti minut tuona päivänä kahdella minuutilla!
Luin hetki sitten lehdestä, että Siiri testaa Lahti 2017 MM-ladut 93-vuotiaana. Uskon, että jos nyt menisimme samalle viivalle, olisi Siiri edelleen vähintään tuon kaksi minuuttia minua nopeampi.
Suuri esikuvani liikunnan polulla!
Tuntematon sotilas on kuulunut Itsenäisyyspäivääni lapsesta asti. Muistan, kuinka pienenä tyttönä mummon kanssa katsoimme sitä TV:stä. Vain silloin mummo saattoi kertoa tarinoita sodanajoista. Muuten niistä vaiettiin. Mutta silti ne olivat sodan käyneiden ihmisten arkea, monella eri tavalla. Osalla suurina fyysisinä kipuina. Pappani reuman runtelemat kädet ja vaarini sirpaleet päässä heidän muistoina. Mammani muistot Lottana Viipurista haetuista kotieläimistä ja mummon lukuisat sotasairaalassa nähdyt taistelutarinat.
Nämä miehet ja naiset taistelivat meidän itsenäisen Suomen puolesta. Yhdessä, samassa rintamassa. Palellen, peläten, haavoittuen, kaatuen. Ilman sitä tietoa, koska sota loppuu ja kuinka käy. Ilman kännyköitä, ilman GoreTex pukuja, ilman untuva makupusseja. Ei ollut teltoissa ilmalämpöpumppuja. Ei puhallettavia makuualustoja. Hiljaisuutta ja pommitusta piti sietää, halusi tai ei. Vaikka oli kuinka väsynyt, oli noustava ja jatkettava. Henkensä edestä.
Naiset tekivät työt kotona, Lottana rintamalla sekä sotasairaaloissa, valittamatta. Ei ollut omaa aikaa. Ei miestä hoitamassa lapsia, pesemässä pyykkiä. Oli kylvettävä maat ja niitettävä viljat. Ei ollut googlea, josta katsoa neuvoa. Piti vain tietää.
Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että fysioterapeuttina olen saanut hoitaa lukuisia sotaveteraaneja, kuulla heidän tarinoitaan, oppia heidän elämänasenteestaan. Nykypäivän ”respect” ei ole tarpeeksi – vaan rehellinen suomalainen Kunnioitus!
Kiitos sotaveteraanit!!
#mylife #myfamily #mtb #t2mseinajoki #cycli #työjostasaaparemmanmielen #swimbikerun #trekking #vaellus #rakkaat #tämänpäiväntoimisto #parastajustnyt
Muutama vuosi sitten emme käyttäneet sanoja hästäg, tägää, iigee, selfie jne… Meidän nuoruudessa jakaminen ja pilvessä oleminen oli ehdottomasti kiellettyä, nyt suorastaan vaadittavaa.
Olen ollut kirjojen suurkuluttaja. Nimenomaan ollut. Nyt saan luettua kaksi sivua ja se on siinä. Olen miettinyt, mistä tämä johtuu. Tietenkin pitää muistaa, että 23 vuotta sitten ei ollut lapsia, nyt niitä on vaihtelevasti kotona yhdestä yhteentoista. Arki vain täyttyy työstä, kuskaamisisita ja tottakai myös omista harjoituksista. Mutta ei se ole ainut syy. En vain pysty keskittymään. Uutiset selaan nopeasti puhelimesta. Ellei otsikko herätä mielenkiintoa, en lue koko juttua. Tieto pitää saada yhdellä silmäyksellä.
Ennen tiedon keruuseen piti nähdä vaivaa. Muistaa, mitä haluaa tietää. Ei vain voinut vetää puhelinta taskusta ja katsoa, vaan piti odottaa että kirjasto aukeaa ja bussikin tulee. Ei vartin välein vaan kolmen tunnin välein. Piti olla kärsivällinen. Ja odottaa. Tehdä välissä jotain muuta.
Jos halusi nähdä sammakon, mentiin ojan reunalle tai metsään. Ikkunaan lentänyt lintu otettiin syliin ja sille tehtiin toipumisalusta, jossa käytiin silittämässä ja paijaamassa. Nyt tämä tehdään, pelissä tai muuten digimaailmassa. Kosketuksen tunne jää saamatta. Meidän aistimme eivät saa työtä ja kokemuksia.
Takankin voi sytyttää TV:n näytölle tietokoneen kautta. Mutta miltä tuntuu se lämpö, miltä kuulostaa palavan puun rätinä, miltä tuoksuu sisään pöllähtänyt savu…
Mutta onko kaikki tässä digi- ja sosiaalisessa maailmassa huonoa. Ei minusta. Olen hyvin onnellinen siitä, että Facen ja IG:n avulla voin pitää yhteyttä ystäviini, joista en muuten tietäisi tänä päivänä mitään. Samoin saan paljon tietoa mukavista tapahtumista, joihin osallistua.
Hästägit ovat tulleet myös puhekieleen. Kynnys sanoa työkaverille tunteita, juuri siinä hetkessä, on pienempi, kun voi heittää sen rennosti sanomalla #icanfeelit
Nautitaan oikeista asioista, käsin kosketeltavista ja yhdistetään siihen uudet asiat. Meillä on käden ulottuvilla niin paljon hienoja asioita <3
Mutta mikään ei korvaa sitä tunnetta, kun olet tutnturissa ja on vain hiljaisuus… Se pitää kokea!
Chisun syvä tulkinta niin kauniista Anna Puun kappaleesta Mestaripiirros
Huomenna se sitten alkaa. Enkä ole ollenkaan varma, pidänkö siitä. Miksi ihmeessä ihminen menee vapaaehtoisesti niin suurelle omalle epämukavuusalueelleen? Kun voisi vain olla.
Olen aina harrastanut kestävyysurheilua, pitkiä matkoja. Naama kuolassa ja räkä poskella kaatunut maaliviivalle. Istunut 16-vuotiaana Finlandia-hiihdon jälkeen saunassa Siiri Rantasen kanssa. Isoäidin ikäinen Siiri oli voittanut minut muutamalla minuutilla. Mutta tunsin suurta kunnioitusta ja ihailua.
En ole koskaan tykännyt juoksemisesta. Raskasrakenteinen ja hidas kuin etana. Lonkkia sattuu ja on tylsää. Entä uiminen. Karmea tunne kun vesi tulee naamalle, hallitsemattomasti. Henki salpaantuu ja tuntuu että tukehtuu. Pyöräilykään ei kuulu lempilajeihini, paitsi maastossa. Siellä ei tuule eikä rekat ajat kylkeä vistäen ohi.
Ja mitä meninkään tekemään viime kesänä. Ystävättäreni Linda Kolmonen sai minut houkuteltua Vaasa Sun City Triathlonin pikamatkalle. Ja yht`äkkiä huomasin olevani Lindan märkäpuvun kanssa meren aallokoissa. Minä, joka inhoan kylmää vettä enkä osaa uida. Ja kyllä. Suoriuduin maaliin. En hukkunut, vaikka järjestäjien kanoottimiehet kyselivät yhtenään, jaksanko. Minä nautin koko rahan edestä +16 asteisessa vedessä.
Siitä se sitten lähti. Itsensä voittamisen tunne oli sanoinkuvaamattoman hieno. Vaikka olen ollut monenlaisissa kilpailuissa elämäni aikana, niin mikään niistä ei ole saanut aikaan sellaista fiilistä. Sellaista tunnetta, että pystyin siihen. Vaikka tulostaulukossa olin kärkipäässä väärinpäin luettuna, se ei haitannut. Vaan se, että minä uskalsin ja minä pystyin.
Ja jäin kerrasta koukkuun. Tätä tahtoo lisää. tahdon oppia uimaan, vapaauintia. Tahdon voittaa pelkoni ja uskaltaa laittaa kasvot veteen pelkäämättä että tukehdun. Että uskallan uida enemmän kuin 400 metriä. Että opin nauttimaan juoksemisesta. Ja siitä, että viiletän pyörällä kohti Raippaluodon siltaa tuulta uhmaten.
Täältä tullaan Maija Koskimäki ja t2m triathlonryhmä. Huomenna se alkaa, elämäni ekat uintiharkat 🙂
Tulin maanantaina intoa puhkuen kotiin. Pakara mustelmilla, naarmuja lapojen välissä, kyynärpäät arkana ja paidan selkämys jäkälissä. Mutta silti hymyilin. Hymyilin leveämmin kuin pitkään aikaan.
Samalla oven avauksella kotiin saapui jalkapalloileva tyttäreni joukkueen ”painitreeneistä”. Samalla lailla hymy huulilla: ”Mua sattuu joka paikkaan, mutta mä osasin ja mua kehuttiin. Meillä oli ylikivat harkat.”
Olen juuri hankkinut uuden maastopyörän. Täysin uusi tuttavuus minulle lukkopolkimineen ja jousineen. Olin ollut valmentajani, Maija Koskimäen kanssa Seinäjoen Joupiskalla harjoittelemassa (=opettelemassa). Jalat kiinni polkimissa, pyörä vei naista eikä nainen pyörää.
Hehkutimme tyttäreni kanssa kilpaa valkkuja, kuinka he ovat huipputyyppejä, ihan parhaita. Yht`äkkiä Mimmi kysyi: ”Mikä tekee huipputyypistä parhaimman, siis vielä paremman?”
Jäin pohtimaan kysymystä.
Olen koko ikäni harrastanut liikuntaa, kilpaillut, kuntoillut ja siltä väliltä. Tarvitsen treenaamiselle jonkin tavoitteen, jonkin kisan. Osaan valmentaa itseäni, koska olen fysioterapeutti ja vanha kilpahiihtäjä. Treenataan niin että tuntuu ja on puoliraato. Painonhallinnan periaate: Turpa kiinni niin läskit lähtee.
Mutta en ole kehittynyt, kipuja kylläkin on tullut. Kunnes aloitin vuosi sitten Running Club Wasan juoksukoulussa ja tammikuussa Seinäjoen T2M:lla. Hidasta, tee tukiharjoitteita, liikkuvuutta. Ja ennen kaikkea kuuntele kroppaa.
Tajusin, että en olekaan täydellinen itseni valmentaja vaan joku muu tietää paremmin mitä tarvitsen, miten etenen, miten syön.
Ja parasta tässä on se, että teemme yhdessä. Tsempaten ja himmaten. En ole koskaan jättänyt starttia väliin, paitsi tämän kevään HCR. Kun Juhani Riihola sanoi, että tulee muitakin puolikkaita. Ja kuinka Maija tsemppasi minut maastolenkillä ajamaan kivikkoisen laskun:”Sä pystyt siihen.” Ja mä pystyin!
Tämä tekee hyvistä tyypeistä parhaimmat <3
Olen vihdoin oppinut kuuntelemaan itseäni, tasapainottamaan työn, kodin ja harrastukset. Kroppaa kuunnellen, toipuen ja opiskellen. Tiedän, että elämäni parhaat vuodet ovat vasta edessä.
Kun kaadutaan, noustaan ylös!
p.s. Seuraava kisa jo mietinnässä…
Huhtikuun ensimmäinen päivä on aikoinaan ollut lemmen ja ystävyyden päivä. Aprillipäivän katsotaan alkaneen Ranskasta, josta se on levinnyt muualle Eurooppaan. Aiemmin perinteeseen kuului postikorttien lähettely, joissa teemaan kuuluivat hienosti koristellut kalankuvat. Siitäkö lienee tullut loru”Aprilliä, aprillia, syö silliä ja juo kuravettä päälle.”
Media on perinteisesti ollut mukana aprillipilojen kehittelyssä, joten huhtikuun ensimmäisen päivän vähänkin epäilyttävältä tuntuviin uutisiin kannattaa suhtautua – epäilevästi.
Mummoni usein muisteli yhtä parhaista aprillipiloista, joka on ollut Turun Sanomissa -30 luvulla. Suomessa oli voimassa alkoholijuomia koskeva kieltolaki vuosina 1919–1932. Tänä aikana Suomessa ei saanut myydä eikä itse valmistaa alkoholijuomia. Alkoholia alettiin salakuljettaa ulkomailta ennennäkemättömiä määriä. Kieltolaki päätettiin lopulta kumota: joulukuun 29.–30. päivänä vuonna 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 70 prosenttia äänestäneistä äänesti lain kumoamisen puolesta. Kieltolaki päättyi 5. huhtikuuta 1932 klo 10, jolloin ensimmäiset Oy Alkoholiliike Ab:n myymälät avattiin.
Samana vuonna, 1.4., oli Turkkarissa ilmoitus, joka meni jokseenkin näin: ”Turun kauppatorilla jaetaan tänään klo 11-15 ilmaiseksi Jaloviinaa. Omat astiat mukaan.” Mummo muisteli, että Vaarilla oli välttämätön tarve päästä käymään Turussa. Autoa heillä ei ollut ja niinpä Vaari hyppäsi linja-autoon, ämpäri kainalossa 🙂 Tori oli ollut täynnä miehiä, kaikenmoisia astioita mukanaan…
Vain ne, jotka ovat tarkkana, onnistuvat höynäyttämään kaveria.
Tiedättekö, juuri se hetki ennen kuin sade alkaa…
Tiedät, että se tulee ja odotat sitä.
Odotat kevään ensi sadetta kuin lapsi.
Sen tuomaa raikkautta.
Kuinka sateen tuoksunkin jo tuntee, ennen ensimmäistäkään pisaraa.
Miten se ei haittaa, vaikka lenkillä kastuisikin.
Koska sade on puhdistavaa, raikastavaa ja voimaannuttavaa.
Tänään on juuri sellainen ilma, juuri sellainen olo.
Haluan tuntea tämän hetken.
Olla valmiina ulkona odottamassa, kun se alkaa.
Nauttia siitä, kun sade huuhtoo kasvot, veden valuessa alas poskilta.
Hiukset märkänä, vettä tippuen, jatkan matkaa, kunnes en ajattele enää mitään.
Käännyn kotiin ja minun on hyvä olla.
Elä elämääsi, kuin jokainen päivä olisi ensimmäinen
– ei niin kuin se olisi viimeinen.
Maailma auki
