Minun Suomeni on
”Minun Suomeni on
lause lausumaton
se on metsässä puu ja taivaalla kuu
yllä hankien…”
Näin laulaa Lauri Tähkä kappaleessaan Minun Suomeni. Meille suomalaisille luonnolla, etenkin puhtaalla luonnolla on ollut aina suuri merkitys. Sieltä on aikanaan saatu ravintoa ja ruokaa perheelle.
Meistä monen verkkokalvolle on piirtynyt kuva talvisodassa hiihtävistä urheista sotureista Suomi-konepistoolit mukana. Kuinka nuoret miehet omaa henkeään uhaten, suuren pelonkin vallassa taistelivat, jotta saimme pitää oman itsenäisen Suomemme. Ei ollut tietoa, koska sota loppuu, koska pääsee nukkumaan, pesulle, kotiin… Aina oli kylmä ja nälkä. Ei ollut vedenpitäviä ulkoilupukuja, ei gore-tex kenkiä.
Kuinka paljon asiat ovat muuttuneet niistä ajoista tähän päivään. Hyvin lyhyessä ajanjaksossa. Nämä samat nuoret sotilaat, jotka kyntivät hevosella kotitilansa peltoja, hoitavat nykyään pankkiasiat tableteilla.
Itsenäisen Suomen historiassa oma elinikäni on siitä ajasta alle puolet. Sinäkin aikana on moni asia muuttunut.
Itse olen asunut aina katuvalojen ulottuvissa, asfalttitien varrella. Siellä, missä valosaaste peittää alleen tähtitaivaan. Omassa lapsuudessani lande edusti soratietä ja lannanhajua. Muistan aina, kuinka serkkutytön kanssa vedimme mummolassa suun täydeltä happea, että pääsimme naapurin sikalan ohi hengittämättä. Ja samalla nautin suunnattomasti pappan kanssa metsässä samoilusta, suopursujen keräämisestä, kaikesta siitä tuoksusta ja luonnon eri äänistä. Ja siitä, kuinka istuimme kivellä, avasimme termospullon ja joimme kunnon nisukahvit. Oltiin vain hiljaa.
Lapsuusvuosistani on aikaa jo melkoisesti. Suhtautuminen sikalan hajuun ja moneen muuhunkin asiaan on muuttunut. Ja moni asiakin on muuttunut. Tänä päivänä maaseudulla ajellessa, mietin ihmisiä viljelysten ja kotieläinrakennusten takana. Miten he saavat elantonsa sillä, että tuottavat meille puhdasta, kotimaista ruokaa. Ruuan tuotantoketju työllistää suuren osan tavallisesta kansasta: kuljetusyrittäjät, elintarviketeollisuus, jakelukeskukset jne. Mitä tapahtuisi, jos emme tuottaisi ruokaa itse? Monessa perheessä nähtäisiin työttömyyttä.
Vapaa-aikaa arvostetaan entistä enemmän. Työn vastapainoksi tarvitsemme hetkiä, elämyksiä ja aikaa, jolloin voimme aidosti unohtaa kaikki pitämättömät kokoukset ja vastaamattomat sähköpostit. Älylaitteiden ja sosiaalisten medioiden kautta on helppo saada infoa ja lukea asioista, joista ei ehkä muuten olisi ollut tietoinenkaan. Matka alkaa kotisohvalla suunnittelemalla, vertailemalla, kellottamalla. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun meidän älylaitteemme eivät enää toimikaan, netti pätkii ja akku loppuu. Miten osaamme enää suunnistaa ihan tavallisen paperikartan avulla? Ennen poljettiin kymmenen kilometriä kaverin luo. Ihan vain todetaksemme, että hän ei ollut kotona. Ja ei kun pyörän selkään ja takaisin kotiin hukkareissun tehneenä. Tai kun kotona oli vain yksi lankapuhelin, keskellä olohuonetta. Siinä sitten punastellen sopia treffejä tai jutella kaikista kivoista pojista.
Kun lintu lensi ikkunaan, otettiin se käteen ja haudattiin. Tiesimme, miltä sen höyhenet tuntuvat. Tänä päivänä tuntokokemus on vain tabletin kylmä näytönpinta pyyhkäistessämme kuvan oikealle.
Olen hyvin iloisena laittanut merkille, että muutaman viime vuoden aikana on jälleen luontoon liittyvät asiat nousseet hyvin suosituiksi. 70-luvun hölkkäinnostus on siirtynyt poluille ja toinen toistaan pidempiä ultramatkoja tallaa tuhannet ihmiset. Jokainen omalla tasollaan. Maastopyöräilyn harrastajamäärät lisääntyvät kaiken aikaa ja kansallispuistoihin avataan uusia reittejä myös pyörille.
Lisäksi kaupunkilaisten ulottuvilla on paljon paikkoja, joihin pääsee ihan julkisilla kulkuneuvoilla. Hyvä esimerkki tästä on meidän turkulaisten oma Ruissalo, jonne kesäaikana pääsee jopa jokilautta Fölillä. Periltä löytyy nuotiopaikat polttopuineen.
Nauttikaa vuodenajoista, sateen vihmasta kasvoilla, pakkasesta nenänpäässä ja auringonsäteistä paljailla olkapäillä. Tämä on meidän, ainutlaatuinen Suomi.
