Miten sinusta tulee ehjä aikuinen?
Tänään vietetty Isänpäivä sai miettimään monenlaisia asioita. Mieleen tulvahti ajatuksia omasta lapsuudesta. Mitä siinä oli hyvää ja turvallista? Vai oliko? Antoivatko omat vanhemmat eväät kasvaa ehjäksi, vakaaksi aikuiseksi?
Lapsuuteni täytti urheilu. Isä pelasi ja valmensi. Ja me olimme aina kentän laidalla mukana. Tosin yleensä olin siinä vaiheessa jo täysin kyllästynyt kun peli alkoi, että makasin jalkapallokatsomossa Turun yläkentällä toisten jaloissa ja mulkoilin kanssaihmisiä ruskeilla silmilläni. Kävimme myös katsomassa kaikki TPS:n liigapelit. Parasta silloisessa Kupittaan jääladossa oli ehdottomasti hammondimies, joka kajautti Hunajata, hunajata eetteriin maalin kunniaksi.
Myös äiti pelasi, veli pelasi ja minä hiihdin kilpaa. Pääosin nautin siitä, mutta omalle isälle mikään ei ollut tarpeeksi. En osannut, en voittanut, en yrittänyt… Kotiin palattiin ainaisen huudon saattamana. Se söi. Lapsesta nuoreksi aikuiseksi kasvaminen on aina ollut rankkaa ja haasteellista. Joka aikakaudella on kärsitty ulkonäköpaineista ja muusta. Lapsuuden kotona sain kuulla, kuinka hampaani ovat kuin hevosella ja persekin leveämpi kuin talon työhärällä. Kulmakarvoista puhumattakaan. Nekin olivat liian paksut ja tummat. Niinpä. Kasvoin jatkuvien paineiden ja arvostelujen alla. Moni muisto on edelleen niin kipeä, että niistä ei halua tai voi edes ilman kyyneliä puhua.
Olen yrittänyt luoda omille lapsilleni toisenlaista elämää. Meillä on säännöt, melko tiukatkin, ja niistä pidetään kiinni. Mutta meillä on myös syli ja avain oveen, josta voi aina tulla kotiin. Haluan luoda lapsilleni turvallisen, välittävän ja lämpöisen kodin.
Olin 25-vuotias, kun jäin pienten tyttöjeni kanssa yksin. Kaksosten hoitaminen oli verottanut osansa ja en ehkä aina ollut niin hyvä ja palvelualtis vaimo. Silloinen mieheni löysi itselleen japanilaisen vaimon, joka ymmärsi koska miehen riisikupin tulee olla täynnä. Minä en ymmärtänyt. Silloin asia ei juuri naurattanut, mutta kieltämättä nykyään se enemmänkin huvittaa. Vanhempani eivät hyväksyneet eroa. Heidän mielestään syy oli täysin minun. Jäin ilman perheen tukiverkkoa yksin. Ja sen jälkeen emme ole yhteydenpitoon palanneet. Se oli kova paikka nuorelle äidille. Onneksi minulla kuitenkin oli ystäviä, jotka ovat edelleen rinnallani <3
Elämä vei eteenpäin ja toisesta avioliitosta on kolme ihanaa lasta, nykyisin jo nuoria aikuisuuden kynnyksellä olevia. Tällä kokoonpanolla elämme omaa, hyvää arkeamme eteenpäin. Välillä on rankkaa olla perheen ainut aikuinen, kantaa vastuu niin taloudesta kuin talostakin. On päiviä, jolloin ei meinaa jaksaa. Ja jaksaa kuitenkin. Ja on hetkiä, jolloin tekisi mieli sanoa kaikille lapsille muutaman valkoidun sanan heidän isistään. Mutta en sano. Koska minun tehtäväni ei ole luoda heille mielikuvia, vaan kannustaa heitä pitämään ja luomaan omaa, itsenäistä sekä omannäköistä suhdetta myös isään.
Juuri nyt tuntuu siltä, että elämme lasten kanssa onnellista ja hyvää arkea kaikkine niine murheineen, jotka siihen kuuluvat. En tiedä, miten voisin olla enää onnellisempi <3
