MoniNainen
Kirjoittaminen on ollut elämässäni jollakin lailla aina mukana. Ensimmäinen kirjoitukseni on julkaistu peruskoulun ala-asteella ollessani. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mistä kirjoitukseni kertoi. Kyseessä oli kirjoituskilpailu, jonka voitin. Palkinnoksi sain kirjan: Paroni von Munchausenin seikkailut. Päällystin kirjan kontaktimuovilla ja se on kulkenut mukanani koko elämän. Niin kuin moni muukin muisto niiltä ajoilta. Opettajamme Marianne Plit opetti kouluaineiden lisäksi paljon elämässä tarvittavia taitoja.
Seuraavan kerran kirjoitin julkisesti kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Maaseudun Tulevaisuudessa oli kirjoituskilpailu Emäntävoimaa. Miten emännäksi on tultu pientiloilta EU-Suomeen. Keitä ovat maaseudun MoniNaiset? Näistä runsaista tarinoista koottiin kirja.
Tässä minun tarinani, olkaa hyvä:
”Onneksi olkohon nyt, EMÄNTÄ”. Näin minua onniteltiin edellisten kunnallisvaalien jälkeen paikallisilla hirvipäivällisillä. Kuinka yhteen pieneen lauseeseen saadaan mahtumaan paljon tunnetta. Minä tietämätön, mikä lie etelästä tullut tähdenlento, olin vaalimainoksessani ilmoittanut ammatikseni aikaisemman koulutukseni lisäksi EMÄNTÄ. Olin muuttanut muutama vuosi aiemmin Varsinais-Suomen kaupungista pieneen maalaispitäjään Pohjanmaalle. Tapaus sinänsä kylällä, jossa lähes kaikki ovat toisilleen sukua ja tuntevat vuosikymmenten takaa.
En ole koskaan kokenut olevani blondi kaupunkilainen. Toki niitäkin piirteitä lapsuudessa on ollut. Etenkin silloin kun serkkutytön kanssa oltiin mummolassa ja piti päästä naapurissa sijaitsevan sikalan ohitse. Ei muuta kuin suun täydeltä happea ja polkupyörät täyteen vauhtiin.
Maataloudesta en tiennyt tilalle tullessani mitään. Muistan sen aina, kun isäntä alkoi helmikuulla idättää jyviä lautasella. Mietin siinä itsekseni, että hyvähän se on aloittaa ajoissa, jotta toukokuussa on kaikki valmiina. Myöhemmin selvisi, ettei jokaista jyvää ikkunalaudalla idätetä.
On kovin vaikeaa ymmärtää maatalouteen liittyviä arjen kuvioita, kun ei ole siihen kasvanut. Alkuaikoina en millään käsittänyt, miksi tarkkaa aikaa työn kestolle ei muka pysty sanomaan. Vuosien kokemuksella ei luulisi olevan vaikeaa…
Koulujen oppikirjoissa annetaan edelleen kuva, että maalla jokaisella on punainen tupa, pari lehmää ja muutama hehtaari peltoa. Siellä isäntä kyntää ja kylvää. Emäntä leipoo pullaa ja kutoo sukkia. Keittokirjan avulla minäkin pullaa opettelin leipomaan. Ensimmäisistä tuli niin kovia, että niillä olisi voinut vaikka saada jonkun hengiltä. Sukatkin syntyvät jos on pakko. Ei ole vielä ollut.
Ei minusta kuitenkaan tuvassa olijaksi ole. Mieli teki peltohommiin ja niin sain ensimmäisenä keväänä vastuullisen homman, jyräyksen. Siinä sitten MF 35 avomallilla ”päästelin” menemään. Vanha isäntä neuvoi: ”Aja sitten metri päällekkäin”. Ajatteli tietysti, ettei muuten osu. Anoppi oli vihainen, että mitä kyläläisetkin tuumaavat, pakotetaan tuolla lailla. Mutta se oli parasta, mitä tiedän. Oli omaa aikaa ja rusketus kaupanpäälle. Harvalla muulla naama punotti auringon jäljiltä siihen malliin koulujen kevätjuhlissa.
Oppimisen halu vei koulun penkille. Isännältä kun alkoi vastaukseksi tulla ensin pitkä huokaus, kun kyselin kaikenlaista itsestään selvää. Opinnot alkavat olla takanapäin. Helpolla opintopisteetkään eivät ole tulleet. Edellisistä opinnoista kun oli jo aikaa. Hyvä, että tietokoneet olivat silloin olleet olemassa. Opiskelutekniikan oppiminen, internetin hyödyntäminen ja itsekuri annettujen tehtävien tekemiseen piti löytää.
Monta kertaa on käynyt mielessä, että ihan turhaa opiskella. Viiden lapsen äitinä aika on melko lailla kortilla. Olisi muutakin tekemistä. Tilan ulkopuolelta saatu tieto on ennakkoluulotonta ja uutta. On mukavaa, kun pystyy tasavertaisena keskustelemaan mm. kylvölajikkeista, puinneista ja sikojen ominaisuuksista. Ainut asia mihin ei oppia saa, on aika ennen EU:ta. Itse kun olen siinä onnellisessa asemassa, että direktiivit ja asetukset ovat arkipäivää. Niinpä paperityöt ja lisääntyvät vaatimukset eivät tunnu taakalta vaan asioilta, jotka vain on hoidettava. Joskus jopa hyviltä asioilta, jotka vievät kehitystä ja tutkimusta eteenpäin.
Hämmästyttävintä lienee se, kuinka tiukassa on ajatukset tilan jatkajasta. Sellainen tulee olla ja sen täytyy olla poika. Muistan kuin eilisen päivän, kun tyttäremme (nyt 6 vuotias) oli juuri syntynyt. Tapasin kyläkaupan edessä erään vanhan emännän joka kohteliaasti kysyi: ”Kumpikos tuli?” Vastasin, että: ”Tyttö”. Siihen vanha emäntä tokaisi: ” Ei se mitään, kun poika jo on.”
Mimmi 2v. ja Tuomas 4v.
Pienellä paikkakunnalla asuminen on haastavaa. Pikainen kauppareissu voi venähtää parituntiseksi, kun näkee muutaman tutun. Lasten kautta oppii tuntemaan uusia ihmisiä. On aika, jolloin olet sen ja sen äiti, vailla omaa identiteettiä. Oma aktiivisuus auttaa sopeutumisessa vieraalle paikkakunnalle. Toisaalta muualta muuttaneena sinulla ei saa olla mielipiteitä, kun ei ole vuosikymmenten taustat tiedossa. Tämä pätee etenkin kunnallispolitiikassa. On arvokas taito osata olla vaiti, vaikka oikeudentaju muuta sanoisi. Koskaan ei tiedä kuka kostaa, jos suusi väärässä kohtaa avaat.
Lasten ollessa pieniä, toivoi niiden kasvavan. Nyt kun ne ovat kasvaneet, toivoisi niiden olevan pieniä. Silloin oli helppo pyytää mummaa lapsenvahdiksi esim.sikalan ajaksi. Mutta pyydäpä nyt. Samalla voit antaa ”taksireitin”, jossa on kunkin illan harrastusaikataulut. Joka pitäjästä kun ei löydy jäähallia ja maneesia. Kuljetukset kaupunkiin vievät melko paljon aikaa. Mutta edessä on sekin, kun ei siihenkään hommaan enää tarvita. Lasten harrastuksissa mukana olo on arvokasta aikaa.
Olen useasti miettinyt, että mikään muu ammatti ei ole niin hieno kuin maanviljelijä. Olet sitten emäntä tai isäntä, tänä päivänä olet yrittäjä. Joka vuosi tulee uusi mahdollisuus – onnistua tai epäonnistua-. Jyräämisen aikana sitä melkein humaltui mullan tuoksusta (joskus toki melkein tukehtui). Mutta kevät tulee ilman avomalliakin. Kynsien kasvatus alkaa kylvöaikana, viilaaminen jatkuu yli kasvinsuojelun ja kun puintiaika lähestyy, haetaan kaupasta puimurin väristä kynsilakkaa. Kun kaikki kynnet ovat katkenneet tukkeutunutta puintikelaa aukoessa, on aika ajaa puimuri katon alle ja täyttää lohkokortit.
Siitä se elämä koostuu.
Nimim. Melkkiä Turust
Maahenki: Emäntävoimaa 2009
