Jokseenkin kahdeksan vuotta sitten kävin tyttäreni Suvin kanssa seuraavanlaisen dialogin:
Minä: ”Huomenna alkaa uus elämä.”
Suvi: ”Again.”
Minä: ”No, eikö se nyt kuitenkin ole hyvä, että yrittää, eikä anna vain mennä?”
Suvi: ”Katos nyt äiti, se vaan on kylmä tosiasia, että meille kaikille tulee kalkkunaleuka.”
Näin tämä valitettavasti taitaa olla. Toki tyttärenikin on jo 22-vuotias ja painovoiman lainalaisuudet alkavat häämöttää hänellekin.
Tammikuun lupaukset ja naistenlehtien laihdutusvinkit ovat taakse jäänyttä elämää ja Luojan kiitos, normaali arki taas palannut. Työmaaruokalassa ei tarvitse enää pingottaa, voinko ottaa toisenkin leivän hernekeiton ja pannarin seuraksi.
Itse en koskaan ole ollut mikään vuodenaikalaihduttaja tai varsinainen kaloreiden laskija. Se on vähän niin kuin sketsihahmo Hieno Åhlgren totesi: ”Turpa kiinni, niin läskit lähtee.” Vai onko sittenkään? Olisiko kuitenkin ravitsemustieteilijän, Mikael Fogelholmin opit realistisempia: ”Syö vähemmän, kuin kulutat.”
Niin tai näin tärkeintä on, että muutos olisi pysyvä – sekä painon että elämäntavan puolesta.
Mieleeni tulee erittäin toimiva painonhallintakonsepti omasta elämästäni -90 luvun puolenvälin tienoilla. Kaksosraskauden jälkeen kiloja oli jäänyt vähän enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Olimme samassa tilanteessa hyvän ystäväni kanssa kilpahiihtoajoilta. Niinpä päätimme taas yhdessä laittaa asiat kuntoon.
Ohjelma oli selkeä:
- painonpudotus 1 kg / vko
- mikäli tavoite täyttyy, laitamme sivuun 10 mk (kertyneet rahat päätimme käyttää projektin loputtua johonkin hemmotteluun)
- mikäli paino pysyy samassa, tulee imuroida toisen huusholli HUOM! omalla imurilla
- mikäli painoa tulee lisää, tulee imuroinnin lisäksi viedä matot ulos ja pestä lattiat
No, miten ajattelimme päästä tavoitteeseen. Kolme kertaa viikossa teimme 1,5 tunnin sauvakävelylenkin Ruissalon maisemissa. Jos ei muuta, niin ainakin leukaluut liikkuivat ja saaren linnut pakenivat paikalta. Katsoimme hieman mitä söimme. Mutta ehdottomasti paras motivointikeino oli rangaistus. Itse kävin kerran imuroimassa ystävättäreni luona. Toista kertaa en mennyt, kun ystävän mies makasi sohvalla ja osoitteli nurkkia mistä en ollut imuroinut tarpeeksi hyvin. Ystävättäreni kävi kahdesti. Olin juuri muuttanut pieneen rivitaloyhtiöön. Toisella kerralla hänen tampatessa mattoja, kävi naapurin mies kysymässä voisiko hän tulla siivoamaan heillekin. Ei voinut, eikä tullut siivoojaa enää minullekaan!!
Siitä asti liikunta on ollut vahvasti mukana arjessani. Tärkeintä on, että se tänäpäivänä tuntuu hyvältä ja tuo omalta osaltaan sisältöä ja elämänlaatua. Rankan työpäivän jälkeen on joskus vaikea vetää treenivaatteita päälle, mutta jo muutaman askeleen jälkeen ei voi muuta kuin tuntea mielihyvää. Mieli on nollaantunut, kroppa väsynyt ja uni tulee odottamatta.
Voin todeta kaikille: ”Liiku henkesi edestä ja pidä huoli itsestäsi.”
”Miksi tulit haudalleni?
Olisimme voineet seistä yhdessä hiljaa kun vielä elin.”
-Aksa Kautto-
Kirjoittaminen on ollut elämässäni jollakin lailla aina mukana. Ensimmäinen kirjoitukseni on julkaistu peruskoulun ala-asteella ollessani. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mistä kirjoitukseni kertoi. Kyseessä oli kirjoituskilpailu, jonka voitin. Palkinnoksi sain kirjan: Paroni von Munchausenin seikkailut. Päällystin kirjan kontaktimuovilla ja se on kulkenut mukanani koko elämän. Niin kuin moni muukin muisto niiltä ajoilta. Opettajamme Marianne Plit opetti kouluaineiden lisäksi paljon elämässä tarvittavia taitoja.
Seuraavan kerran kirjoitin julkisesti kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Maaseudun Tulevaisuudessa oli kirjoituskilpailu Emäntävoimaa. Miten emännäksi on tultu pientiloilta EU-Suomeen. Keitä ovat maaseudun MoniNaiset? Näistä runsaista tarinoista koottiin kirja.
Tässä minun tarinani, olkaa hyvä:
”Onneksi olkohon nyt, EMÄNTÄ”. Näin minua onniteltiin edellisten kunnallisvaalien jälkeen paikallisilla hirvipäivällisillä. Kuinka yhteen pieneen lauseeseen saadaan mahtumaan paljon tunnetta. Minä tietämätön, mikä lie etelästä tullut tähdenlento, olin vaalimainoksessani ilmoittanut ammatikseni aikaisemman koulutukseni lisäksi EMÄNTÄ. Olin muuttanut muutama vuosi aiemmin Varsinais-Suomen kaupungista pieneen maalaispitäjään Pohjanmaalle. Tapaus sinänsä kylällä, jossa lähes kaikki ovat toisilleen sukua ja tuntevat vuosikymmenten takaa.
En ole koskaan kokenut olevani blondi kaupunkilainen. Toki niitäkin piirteitä lapsuudessa on ollut. Etenkin silloin kun serkkutytön kanssa oltiin mummolassa ja piti päästä naapurissa sijaitsevan sikalan ohitse. Ei muuta kuin suun täydeltä happea ja polkupyörät täyteen vauhtiin.
Maataloudesta en tiennyt tilalle tullessani mitään. Muistan sen aina, kun isäntä alkoi helmikuulla idättää jyviä lautasella. Mietin siinä itsekseni, että hyvähän se on aloittaa ajoissa, jotta toukokuussa on kaikki valmiina. Myöhemmin selvisi, ettei jokaista jyvää ikkunalaudalla idätetä.
On kovin vaikeaa ymmärtää maatalouteen liittyviä arjen kuvioita, kun ei ole siihen kasvanut. Alkuaikoina en millään käsittänyt, miksi tarkkaa aikaa työn kestolle ei muka pysty sanomaan. Vuosien kokemuksella ei luulisi olevan vaikeaa…
Koulujen oppikirjoissa annetaan edelleen kuva, että maalla jokaisella on punainen tupa, pari lehmää ja muutama hehtaari peltoa. Siellä isäntä kyntää ja kylvää. Emäntä leipoo pullaa ja kutoo sukkia. Keittokirjan avulla minäkin pullaa opettelin leipomaan. Ensimmäisistä tuli niin kovia, että niillä olisi voinut vaikka saada jonkun hengiltä. Sukatkin syntyvät jos on pakko. Ei ole vielä ollut.
Ei minusta kuitenkaan tuvassa olijaksi ole. Mieli teki peltohommiin ja niin sain ensimmäisenä keväänä vastuullisen homman, jyräyksen. Siinä sitten MF 35 avomallilla ”päästelin” menemään. Vanha isäntä neuvoi: ”Aja sitten metri päällekkäin”. Ajatteli tietysti, ettei muuten osu. Anoppi oli vihainen, että mitä kyläläisetkin tuumaavat, pakotetaan tuolla lailla. Mutta se oli parasta, mitä tiedän. Oli omaa aikaa ja rusketus kaupanpäälle. Harvalla muulla naama punotti auringon jäljiltä siihen malliin koulujen kevätjuhlissa.
Oppimisen halu vei koulun penkille. Isännältä kun alkoi vastaukseksi tulla ensin pitkä huokaus, kun kyselin kaikenlaista itsestään selvää. Opinnot alkavat olla takanapäin. Helpolla opintopisteetkään eivät ole tulleet. Edellisistä opinnoista kun oli jo aikaa. Hyvä, että tietokoneet olivat silloin olleet olemassa. Opiskelutekniikan oppiminen, internetin hyödyntäminen ja itsekuri annettujen tehtävien tekemiseen piti löytää.
Monta kertaa on käynyt mielessä, että ihan turhaa opiskella. Viiden lapsen äitinä aika on melko lailla kortilla. Olisi muutakin tekemistä. Tilan ulkopuolelta saatu tieto on ennakkoluulotonta ja uutta. On mukavaa, kun pystyy tasavertaisena keskustelemaan mm. kylvölajikkeista, puinneista ja sikojen ominaisuuksista. Ainut asia mihin ei oppia saa, on aika ennen EU:ta. Itse kun olen siinä onnellisessa asemassa, että direktiivit ja asetukset ovat arkipäivää. Niinpä paperityöt ja lisääntyvät vaatimukset eivät tunnu taakalta vaan asioilta, jotka vain on hoidettava. Joskus jopa hyviltä asioilta, jotka vievät kehitystä ja tutkimusta eteenpäin.
Hämmästyttävintä lienee se, kuinka tiukassa on ajatukset tilan jatkajasta. Sellainen tulee olla ja sen täytyy olla poika. Muistan kuin eilisen päivän, kun tyttäremme (nyt 6 vuotias) oli juuri syntynyt. Tapasin kyläkaupan edessä erään vanhan emännän joka kohteliaasti kysyi: ”Kumpikos tuli?” Vastasin, että: ”Tyttö”. Siihen vanha emäntä tokaisi: ” Ei se mitään, kun poika jo on.”
Mimmi 2v. ja Tuomas 4v.
Pienellä paikkakunnalla asuminen on haastavaa. Pikainen kauppareissu voi venähtää parituntiseksi, kun näkee muutaman tutun. Lasten kautta oppii tuntemaan uusia ihmisiä. On aika, jolloin olet sen ja sen äiti, vailla omaa identiteettiä. Oma aktiivisuus auttaa sopeutumisessa vieraalle paikkakunnalle. Toisaalta muualta muuttaneena sinulla ei saa olla mielipiteitä, kun ei ole vuosikymmenten taustat tiedossa. Tämä pätee etenkin kunnallispolitiikassa. On arvokas taito osata olla vaiti, vaikka oikeudentaju muuta sanoisi. Koskaan ei tiedä kuka kostaa, jos suusi väärässä kohtaa avaat.
Lasten ollessa pieniä, toivoi niiden kasvavan. Nyt kun ne ovat kasvaneet, toivoisi niiden olevan pieniä. Silloin oli helppo pyytää mummaa lapsenvahdiksi esim.sikalan ajaksi. Mutta pyydäpä nyt. Samalla voit antaa ”taksireitin”, jossa on kunkin illan harrastusaikataulut. Joka pitäjästä kun ei löydy jäähallia ja maneesia. Kuljetukset kaupunkiin vievät melko paljon aikaa. Mutta edessä on sekin, kun ei siihenkään hommaan enää tarvita. Lasten harrastuksissa mukana olo on arvokasta aikaa.
Olen useasti miettinyt, että mikään muu ammatti ei ole niin hieno kuin maanviljelijä. Olet sitten emäntä tai isäntä, tänä päivänä olet yrittäjä. Joka vuosi tulee uusi mahdollisuus – onnistua tai epäonnistua-. Jyräämisen aikana sitä melkein humaltui mullan tuoksusta (joskus toki melkein tukehtui). Mutta kevät tulee ilman avomalliakin. Kynsien kasvatus alkaa kylvöaikana, viilaaminen jatkuu yli kasvinsuojelun ja kun puintiaika lähestyy, haetaan kaupasta puimurin väristä kynsilakkaa. Kun kaikki kynnet ovat katkenneet tukkeutunutta puintikelaa aukoessa, on aika ajaa puimuri katon alle ja täyttää lohkokortit.
Siitä se elämä koostuu.
Nimim. Melkkiä Turust
Maahenki: Emäntävoimaa 2009
Heräämön valot.
Puristan kättä – tyhjää.
Paineet laskee.
Kenelle soitamme.
Kuiskaan hiljaa – ei kenellekään.
Tuli muuta, voimia Rakas!
Jäljellä vain arkun valinta.
Otan halvimman.
Pilvilampi 27.12.2015
Aika tarkalleen kolme vuotta sitten alkoi JPK Muijakiekon tarina. Alajärven uusi halli oli talkoilla rakennettu ja fiilis paikkakunnalla mahtava. Yliahon Maija tiesi, että olen kova jääkiekkomies henkeen ja vereen ja ylipuhui minut mukaan ensimmäisiin treeneihin (toki häntä ei ole koko aikana jäällä näkynyt lupauksista huolimatta). Lienenkö koskaan aiemmin edes Alajärvellä käynyt. Navigaattoriin osoite, mutta eihän se hallia löytänyt. Niinpä soitin Maijalle, joka neuvoi minut perille. Onneksi.
Asun Vaasassa, mutta täällä ei ole mahdollisuutta tällaiseen naisten harrastekiekkoon. Olen ollut ikäni urheilun kanssa tekemisissä, mutta en ole koskaan kohdannut mitään vastaavaa.
Kuinka kopissa ensin arastellen katselimme, mitä toiset vetävät päälleen. Virpillä oli jo polkkarit ekoissa treeneissä. Siitä se lähti. Kohta meillä kaikilla täysvarustus päällä. Ja mikä mahtavinta, se henki koko kylällä. Meitä on valmennettu isolla sydämellä. Kiitos näille miehille, jotka ovat omaa aikaansa (ja hermojaan) käyttäneet meidän muijien opettamiseen.
Omasta mielestä sitä näyttää vetreältä ja liikkuu sulavasti. Muijakiekon Selänteet
Mutta uskallan väittää entisten maajoukkuekiekkoilijoiden hyökkääjä Ilkka Mesikämmenen (73 v.) ja maalivahti Jorma Valtosen (69 v.) liikkuvan edelleen jäällä sulavammin. Pelejämme on videoitu ja sen jälkeen karu todellisuus on paljastunut. Otteita meidän omista kommenteista: ”Ihan kuin katsoisi hidastettua filmiä.” ” Jäykkää ku olis rautakanki tungettu housuihin…”. ” Sovitaanko että tuo perse on täynnänsä voimaa.”
Kopissa nykyään iloinen sekamelska, välillä suuria turhautumisen tunteita ja vääntöä harjoitusten rakenteesta. Mutta varmaa on se, että kun tositoimiin ryhdytään, meistä löytyy joukkue. Jokainen tsemppaa viimeiseen asti oman osaamisen äärirajoilla.
Ensimmäinen peli uusilla pelipaidoilla.
Fiilikset erätauolla.
Joukkueellamme ei ollut ollut omaa maalivahtia ensimmäisellä kaudella. Päätin kokeilla kuinka se onnistuisi.
Maalivahtipelaamisen aakkoset…
Ensimmäisen pelin jälkeen sain soiton tuntemattomasta numerosta. Siellä mieshenkilö kertoi olleensa katsomassa meidän peliä ja halusi antaa neuvoja. Sanoi, että voi ruveta maalivahtivalmentajaksi. Kiitos Panu!
Todistettavasti edes kerran torjunut.
Ne neuvot ja valmennus ovat olleet kullanarvoisia. Yksi suurimmista motivaation lähteistä ajaa 1,5 h harkkoihin edestakaisenmatkan kestäessä kolme tuntia. Kiitos myös ihanille junnuille, isommille ja pienemmille, jotka ovat minua ja joukkuettamme käyneet valmentamassa.
Kiitos, että saan olla mukana ja tuoda tähänkin joukkueeseen vivahteen ”ulkolaisvahvistusta”.
Minä syntyperäinen Varsinais-Suomalainen, TPS kasvatti, kannan ylpeänä meidän joukkueen paitaa. Mahtavaa JPK!
Avainsanat: lätkä, muijakieeko, naiset
Jostain selkäytimestä päjähti tänään päähäni tämä kappale Pakkanen.
Olen pimeiden vuodenaikojen ihminen. Verikin kiertää väärinpäin. Tai ainakin olen luullut niin. Monesti olen todennut, ettei minua haittaa pimeys, vesisade, tuulen ujellus ikkunoissa. Olenhan tottunut, että Turussa kahdeksan Joulua kymmenestä on jo -90-luvulla ollut mustia.
Mutta. Tänä syksynä pimeys tuntui raastavan pitkältä. Ja se vesisade. Joulupäivänäkin satoi vettä enemmän kuin monena kesänä. Kuinka kaikkien huulilla on ollut, että voi kun tulisi lunta ja vähän pakkasta. Ja toive toteutui. Kuinka tämä meille suomalaisille tuttu talvi tuntuukin nyt ihan jumalattoman kylmältä. Hädin tuskin pääsee ulko-ovelta autoon kun on syväjäässä. Itse muistan alakouluvuosilta, kuinka pakkanen ylitti -30 C yli kuukauden yhtäjaksoisesti. Äiti kääri pitkän kaulaliinan aamuisin ympäri, niin että vain silmät näkyivät bussikuskille. Ja joskus bussin nafta oli jäätynyt ja sitä ei tullutkaan. Mutta sitkeästi odotimme.
Autoissakaan ei ollut lohkolämmittimiä tai synteettisiä öljyjä. Kylmässä autotallissa isä lämmitti hiustekuivaajalla tai jollain muulla puhaltimella Datsun 100A moottoria, että pääsi Maskusta Turkuun Crichton-Vulcanin laivatelakalle (sittemmin paremmin Wärtsilänä tunnettu) joka aamu töihin.
Kilpahiihtoaikoina kävimme ensilumileirillä pohjoisessa. Pakkasrajaa ei ollut ja niinpä hiihdimme kommandopipot huurussa. Välillä sulattelimme pipoja Kiilopään vessassa käsienpuhaltimen alla. No, aikaahan siinä meni ja huoltojoukoilla huoli kova, kun meitä ei näkynyt. Hyvä ettei rajavartiolaitosta usutettu perään. Kännyköitähän ei siihen maailman aikaan vielä ollut edes keksitty.
Tänään konkretisoitui jälleen vanhan -50-luvun talossa asumisen monimuotoisuus. Lämmityskausi on aina kova haaste vanhoille sähköjohdoille. Sähköt katosivat yläkerran kattolampuista (mutta ei pattereista), kellarikerroksessa olevien pesutilojen lattialämmöistä ja osasta ulkovaloista. Täytyy sanoa, että ei ihan naisenkaan logiikalla meinannut löytyä ratkaisua mikä sulake on voinut mennä. Saatikka kun sulakekaappeja kolmessa eri kerroksessa ja kaikki näytti päällisin puolin ehjiltä. Viimeinen oljenkorsi löytyi pihalla olevasta kaapista, jossa pääsulake oli pompannut ylös.
Aikanaan taloon on rakennettu pystymuuri, joka edelleen antaa lämpöä erittäin tehokkaasti. Siinä huokuu tietynlainen historia, jota ei sovi kadottaa. Villasukat jalassa, lämmin villapaita päällä nojatulissa istuskellen. Ihanan rentouttavan ilta tällekin päivälle.
Avainsanat: pakkanen, talvi, viima
26.8.2015: Jos kirjoittaisin blogia, niin tänään siinä lukisi toisten ihmisten arvostamisesta, kunnioittamisesta, nöyryydestä. Liian paljon itsestäänselvyyttä ja itsekkyyttä. Kadonnut suuri pieni sana – Kiitos!
5.10.2015: Jos Kirjoittaisin blogia, siinä lukisi tänään näin:
”Roosa-nauha on merkki rintasyöpään sairastuneiden naisten tukemisesta. Tämä viikko on nimetty valtakunnalliseksi Roosa-nauha viikoksi.
Itselleni Roosa-nauha on paljon muutakin kuin symboli. Elämäni aikana olen kohdannut syövän monet eri kasvot. Eri silmin katseltuna: läheisen, omaisen, potilaan, ystävän <3
Nämä ovat facebook-postauksiani menneeltä syksyltä. Tyttäreni Suvi ja Nora totesivat molempien kertojen (ja lukuisten samanlaisten suullisten kommenttien) jälkeen, että miksi et sitten kirjoita.
Siitä se ajatus lähti viriämään. Ensin kaivoin esiin vanhan kirjoitelmani, joka oli julkaistu Maaseudun Tulevaisuuden kirjoituskilpailun satona. Pian huomasin hypisteleväni kirjakaupassa pientä, kovakantista muistikirjaa. Kuin huomaamatta siihen tuli muutama pöytälaatikkoruno. Arjen kiireet ja stressi väistyivät lenkkeillessä tai lätkäharkoissa. Silloin aivoille jää tilaa hengittää, antaa ajatusten tulla.
Vaikein asia oli miettiä mikä blogille nimeksi tai alle sopiva kuvaus. Kyselin lapsilta, että mitä sanontaa käytän usein. No vastaukset olivat ainakin rehellisiä. ”Mä meen nyt pissalle”; ”Mikä pahan tappaisi”; ”Tiskikone on sun ystävä ja kaipaa helliä käsiäsi”; ”Voi, voi…”
No, eipä niistä oikein mitään hienoa irronnut, mutta tämän päivän sana onkin erottua joukosta.
Avainsanat: ajatus, erilaisuus, kirjoitelma, postaus
Mietteitä arjen asioista, pienistä ja suurista. Vakavammin ja vilkkaammin.
Vuosia takana 45, edessä toivottavasti yhtä monta. Juuret vahvasti Varsinais-Suomessa, mutta elämä kuljettanut Pohjanmaalle. Puolensa oppinut pitämään isoveljen ja kylän poikaporukan kanssa. Kilpaurheilu muuttunut vuosien saatossa hyvinvointia tukevaksi liikunnaksi. Viiden lapsen äitinä arjen realiteetit hallussa. Ainakin suurimman osan ajasta.
Aikataulutusta ja oleilun tasapainoa välillä vaikea löytää elämään. Siinä korkeakoulussa mukana.
Avainsanat: arki, hyvinvointi, liikunta, rumuus, taiteilija, viehättävä
