”Tappamaan vai kuolemaan” -Alikersantti Rokka, Tuntematon sotilas-
Tuntematon sotilas on kuulunut Itsenäisyyspäivääni lapsesta asti. Muistan, kuinka pienenä tyttönä mummon kanssa katsoimme sitä TV:stä. Vain silloin mummo saattoi kertoa tarinoita sodanajoista. Muuten niistä vaiettiin. Mutta silti ne olivat sodan käyneiden ihmisten arkea, monella eri tavalla. Osalla suurina fyysisinä kipuina. Pappani reuman runtelemat kädet ja vaarini sirpaleet päässä heidän muistoina. Mammani muistot Lottana Viipurista haetuista kotieläimistä ja mummon lukuisat sotasairaalassa nähdyt taistelutarinat.
Nämä miehet ja naiset taistelivat meidän itsenäisen Suomen puolesta. Yhdessä, samassa rintamassa. Palellen, peläten, haavoittuen, kaatuen. Ilman sitä tietoa, koska sota loppuu ja kuinka käy. Ilman kännyköitä, ilman GoreTex pukuja, ilman untuva makupusseja. Ei ollut teltoissa ilmalämpöpumppuja. Ei puhallettavia makuualustoja. Hiljaisuutta ja pommitusta piti sietää, halusi tai ei. Vaikka oli kuinka väsynyt, oli noustava ja jatkettava. Henkensä edestä.
Naiset tekivät työt kotona, Lottana rintamalla sekä sotasairaaloissa, valittamatta. Ei ollut omaa aikaa. Ei miestä hoitamassa lapsia, pesemässä pyykkiä. Oli kylvettävä maat ja niitettävä viljat. Ei ollut googlea, josta katsoa neuvoa. Piti vain tietää.
Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että fysioterapeuttina olen saanut hoitaa lukuisia sotaveteraaneja, kuulla heidän tarinoitaan, oppia heidän elämänasenteestaan. Nykypäivän ”respect” ei ole tarpeeksi – vaan rehellinen suomalainen Kunnioitus!
Kiitos sotaveteraanit!!
